Välinpitämättömyys on huonompi ratkaisu kuin määrätietoinen toiminta

Helsinkiläisessä linja-autossa on todistettavasti osoitettu välinpitämättömyyttä taannoin tapahtuneessa välikohtauksessa. Kanssamatkustajat ovat tyytyneet kuuntelijoiden osiin, kun vanhaa mummoa on huoriteltu ihan urakalla. Kukaan, linja-auton kuljettaja mukaan lukien, ei ole nähnyt tarpeelliseksi, tai ei ole uskaltanut, puuttua tilanteeseen. Mitä ihmiset pelkäävät, kun antavat tällaisen tapahtua, välittämättä lainkaan? Eikö olisi ollut oikein puuttua tilanteeseen porukalla ja yrittää saada tilanne selvitettyä? Tuntuu kuin meillä ei olisi tilannetajua ja rohkeutta käyttää joukkovoimaa tällaisen tilanteen lopettamiseksi.

Kyläkoulussammekaan kiusaamiseen ei uskalleta puuttua tilanteen vaatimalla tavalla. Kuten Aamulehdestä saimme lukea, kärjistyi yhden perheen tilanne kiusaamisen osalta niin pahaksi, että he päättivät siirtää kiusatun lapsen toiseen kouluun.  Vasta tämä herätteli osaa vanhemmista, mutta varsin erikoisella tavalla; he alkoivat nimittäin huolestua siitä, että mitä jos heidän lapsensa on seuraava uhri ja mitä vanhempainyhdistys voi asialle tehdä, ettei näin kävisi? Kiinnostiko heitä kiusaaminen aikaisemmin? Ei. Tai ainakaan he eivät tehneet asian eteen yhtään mitään, sillä eihän kyseessä (vielä) ollut heidän lapsensa. Asia alkoi kiinnostaa vasta siinä vaiheessa, kun valkeni, että kiusatun siirtyessä toiseen kouluun, saattaa kiusaaja etsiä uuden kiusattavan. Asiaan kannattaisi puuttua heti, eikä vasta kun tilanne on jo niin sanottu normaali käsittelin asiaa blogissani jo aikaisemmin.

Milloin meistä suomalaisista on tullut tällaisia vellihousuja?

Mihin on kadonnut yhteisöllisyys, yhteen hiileen puhaltaminen? Milloin tilanne muuttui niin, että vain ne ongelmat, jotka koskettavat itseä, ovat merkityksellisiä? On paljon tilanteita missä auttavaa kättä olisi tarvittu, niiltäkin joita asia ei varsinaisesti koske. On hölmöä ajatella, että joku asia on mielestäni väärin, mutta koska se ei varsinaisesti vaikuta minun elämääni, en näe tarpeelliseksi tehdä sille yhtään mitään. Ajaessani kolaripaikan ohi en voi ajatella, että seuraava pysähtyy auttamaan, sillä mitä tapahtuu jos seuraava ja sitä seuraavakin ajattelee niin? Mitä jos kukaan ei pysähdy? Kysy itseltäsi, onko minun velvollisuuteni auttaa, vaikka en ole edes aiheuttanut tilannetta? Mitä jos joskus sinä oletkin se, jonka kohdalle kukaan ei pysähdy?

Aiheuttaako pelko välinpitämättömyyttä? Onko ihmisten vaikeaa puuttua esimerkiksi sellaisiin tilanteisiin, jossa osallisena on ns. parempiosainen tai enemmän näkyvissä oleva henkilö tai taho? Onko kuitenkaan perusteltua olla puuttumatta epäkohtiin vaan sen takia, että pelottaa mitä muut ihmiset ajattelevat minusta sen jälkeen? Minulle on huomautettu siitä, että puutun koulukiusaamiseen. Mielestäni se on kuitenkin ainoa oikea toimintamalli, koska ei ole kyse siitä kenen lasta kiusataan ja kenen toimesta, vaan siitä että kiusaamista ei tule olla. Se pitää saada loppumaan. Jokaisella lapsella pitää olla oikeus käydä koulua ja harrastaa, ilman jatkuvaa pelkoa kiusatuksi tulemisesta. Joulu- ja kesälomat eivät ratkaise mitään. Vaikka tilanne rauhoittuisi pitkien lomien ansiosta, se alkaa uudelleen jos asiaan ei puututa. On kiusatun, kiusaajan ja koko yhteisön etu, että tällaisiin ongelmiin puututaan ja ne ratkaistaan. Lapsemme luovat yhdessä pohjaa tulevaisuudelleen, me luomme yhdessä pohjaa heille. Ei ole kyse vain minun, tai sinun lapsestasi, vaan Meidän lapsista. Montaa asiaa voi ennaltaehkäistä ja asioihin voidaan puuttua, ennen kuin ongelmat paisuvat.

Välinpitämättömyys heijastuu koko yhteiskuntaan. Katsomme maailmaa putkena ja huolehdimme pääasiassa vain omista asioistamme. Yksittäisinä meidät on helppo nujertaa yksi kerrallaan. Harva meistä pärjäisi kehässä Robert Heleniukselle, mutta isolla porukalla saisimme tarvittaessa nujerrettua hänetkin. Joukossa on aina enemmän voimaa ja yhteisen edun eteen pitää tehdä yhdessä töitä.

Auta ja anna tukesi sitä tarvitsevalle. Älä sulje silmiäsi.
Tutustumaan Riekkiksen ajatuksiin myös Youtuben puolella.