Populismista tehty väitöskirjatutkimus mietityttää

Verkkosivusto Uusi Suomi raportoi tiistaina 26. syyskuuta Tuukka Ylä-Anttilan tekemästä väitöstutkimuksesta, joka on parhaillaan tarkastettavana Helsingin yliopistossa. Väitöskirjan nimenä on The Populist Toolkit : Finnish Populism in Action 2007–2016, ja se käsittelee nimensä mukaisesti suomalaista populismia. Aineistona on käytetty muun muassa MV-lehteä ja Hommaforumia.

Ylä-Anttilan mukaan populismi ei yritä kiistää faktoja vaan tukeutua ”vasta-asiantuntijuuksiin”. Tarkoittaako vasta-asiantuntijuus tilannetta, jossa on läsnä kaksi samasta asiasta keskenään eri mieltä olevaa asiantuntijaa? On lisäksi muistettava, ettei asiantuntijaksi itseään nimittävä välttämättä sitä ole. Asia ei automaattisesti ole niin kuin joku sen väittää olevan. Tätä aihetta olen sivunnut aiemmassa blogissani. Esimerkiksi Suomessa on käytetty useissa yhteyksissä äärioikeiston asiantuntijoina Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajia, jotka puolestaan itse ovat poliittisilta näkökannoiltaan tiukasti vasemmalla. On varsin kyseenalaista käyttää vasemmistolaisia asiantuntijoina oikeiston näkökantoja selviteltäessä.

Totuuden jälkeisen asian määrittely Ylä-Anttilan mukaan on hankalaa sillä ”Väite ”totuudenjälkeisestä ajasta” tarkoittaa tutkijan mukaan eri yhteyksissä eri asioita”. Totuuden jälkeinen aika kuvaa tilannetta, jossa vanhat totuuden kertojat muokkaavat totuutta mieleisekseen. Tästä johtuen totuuden jälkeinen aika kuvaa valtamedialle aikaa, jona lukijat eivät enää usko heihin ja lukijoille aikaa, jolloin valtamediaan ei voi enää uskoa. Näin ollen totuuden jälkeisen ajan määrittelyssä valtamedialla on avain eli heidän pitää pystyä perustelemaan juttunsa paremmin ja luotettavammin.

Lisäksi on valitettavasti niin, että empiirinen todellisuus on usein näiden parjattujen populistien puolella. Jokainen voi todeta itse erilaisten turvatoimien lisääntyneen Suomessa vuonna 2015 tapahtuneen turvapaikanhakijavyöryn jälkeen. Tilanteen voi havaita myös katsomalla Poliisin rikostilastoja. Vanhan sanonnan mukaan ”vale, emävale, tilasto”, mutta moinen ei pidä paikkaansa, jos asia tehdään oikein: tilasto perustuu todellisuuta koskeviin havaintoihin. Saatuja lukuja voidaan toki tulkita väärin, jolloin kyseessä on tulkitsijan virhe. Lukuja voidaan myös hankkia lopputuloksesta käsin, eli ensin päätetään tulos, ja sitten tehdään päätelmää tukeva tilasto. Tällöin on kyse tilastoijan epärehellisyydestä. Tilastoinnissa itsessään ei kuitenkaan ole menetelmänä vikaa.

Tilastoesimerkki: Kuinka monta miestä oli sadan (100 ensimmäisen yleisö-wc -käyttäjän joukossa. Tulokseksi saisimme 55 miestä. Kertoisiko tämä tilastomme sitä kuinka monta naista wc-käyttäjien joukossa oli? Ei, tilasto ei kerro sitä, koska siellä voi olla myös sukupuolettomia kävijöitä. Näin ollen, jos väittäisin tällä tilastolla että wc-käyttäjistä 55 oli miehiä ja 45 naisia, valehtelisin. Joku voisi väittää, että tilasto valehtelisi. Kuitenkin tästä tilastosta voitaisiin hyvinkin tehdä päätelmä, että vessan käyttäjistä noin 50 % tulee olemaan miehiä.

Ylä-Anttilan mukaan ”liiallinen luottamus mitattavuuteen on tietynlainen sudenkuoppa, sillä politiikka perustuu myös arvovalintoihin, joihin ei aina ole mitattavasti oikeaa ratkaisua.” Pelkkiin lukuihin tuijottaminen ei ole ainoa lähestymistapa politiikan ongelmiin, mutta se on silti vähiten huono lähde tehtävien päätösten pohjaksi. Esimerkiksi suurien pakolaismäärien Suomeen ottaminen rikollisuuden lisääntymisen uhasta huolimatta on arvovalinta. Sen sijaan tiettyjen rikostyyppien huima kasvu vuoden 2015 turvapaikanhakijatulvan jälkeen ei ole arvovalinta, vaan mitattavissa oleva tapahtunut tosiasia.

Yhteiskunnallisia päätöksiä on pyrittävä tekemään mahdollisimman paljon nojautuen ennen kaikkea tietoon tunteiden sijasta. Ylä-Anttilan mukaan populistit käyttävät ”omien poliittisten kantojen tukena --- tilastoja ja tutkimustietoa”. Näin asian tietysti kuuluu ollakin, koska tunne on subjektiivinen kokemus, eikä sillä perusteella tulisi tehdä yhteiskunnallisia päätöksiä. Toki politiikka on loppukädessä arvokysymyksiä, mutta faktoja ei pitäisi sivuuttaa päätöksiä tehdessä.

Toinen tavallinen virhepäätelmä on oman subjektiivisen kokemuksen yleistäminen. Jos esimerkiksi itse tuntee yhden mukavan työssäkäyvän afrikkalaisen ei se tietenkään tarkoita sitä, että kaikki afrikkalaiset olisivat mukavia ja työssäkäyviä. Oikean mielipiteen tai päätöksenteon muodostamisen apuna on tilasto: sen avulla voidaan katsoa suuresta joukosta ihmisiä työssäkäyvien afrikkalaisten osuus suhteessa kantaväestöön.

Anttila mainitsee, että populistin työpakkiin kuuluu keskeisesti myös tunteisiin vetoaminen. Samaa tapahtuu kuitenkin kaikilla poliittisilla toimijoilla. En siis ymmärrä, miksi tunteisiin vetoaminen esitetään nimenomaan populistien keinona. Hallitsemattomasta maahanmuutosta keskusteltaessa keskustelua koitetaan väkisin viedä tunnepohjalle ja faktat jätetään huomioimatta. Nykyiset käytännöt ovat luvuilla (huumori varoitus) tarkasteltuna reippaasti negatiivinen asia, joten toimiin olisi syytä ryhtyä.

Uuden Suomen uutinen päättyy seuraavasti: ”Ylä-Anttilan väitöstutkimuksessa katsotaan, että populismilla on hyvät puolensa, jos se tuo politiikkaa lähemmäs kansalaisia. Populismin vastapainona on kuitenkin tilausta myös tutkittua tietoa puolustavalle politiikalle.” Jatkuvasti siis luodaan mielikuvaa, että niin sanotulla vastapuolella on tietoa ja taitoa, mutta sitä eivät vain populistit ymmärrä. Miksi populismi vetoaa ihmisiin: he näkevät omin silmin arjessaan, mihin nykyisen kaltainen laajamittainen maahanmuutto johtaa. Mitä enemmän Eurooppaan saadaan tulijoita Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, sitä enemmän niin sanotut populistipuolueet lisäävät kannatustaan. Jutusta saa sellaisen käsityksen, että lopputulos on ollut tiedossa jo ennen väitöskirjan aloitusta.